Jakarrrta: Vierailulla Isossa Durianissa

Vietin 2005-2007 yli vuoden työmatkoilla Jakartassa. Seuraava tarina on pohjimmiltaan totuudenmukainen (nimiä on vaihdettu, paikkoja tai tapahtumia ei) joskin tiivistetty tarina tyypillisestä loppupuolen keikasta Kaakkois-Aasian vähiten tunnetussa suurkaupungissa.

“Welcome to Jakarrrrrrta”, hehkuttaa singaporelaisen lentoyhtiön nukenkasvoiseksi meikattu ja kehoa hyväilevään kebayaan valettu lentoemo.  Koneen ovella ilma iskee kasvoihin kuin märkä rätti: kuumaa kosteutta, neilikkatupakkaa, palavia riisipeltoja, avoviemäreitä.  Harpon kireäkasvoisten salkkumiesten kanssa kohti Imigrasin tiskejä, sillä ehtimällä perille ennen muita voi leikata odotusajastaan tunnin ellei kaksikin.  Passintarkastajien yllä lediskrolleri välkyttää “DEMO” ja juoksuttaa Pacmania kummitusten perässä tai toistepäin.  Tympääntynyt tullimies likaisten hampaiden värisessä paidassaan löytää passistani vuoden business-viisumin (400 plus lahjukset) ja päättelee pettyneenä, ettei kannata ryhtyä hankalaksi.  Vieressä istuva viiksivallu taasen hymyilee leveästi kiinalaiselle, joka erehtyi ruksaamaan väärän boksin hakemuksessaan, ja selittää etteihän ASEAN-viisumivapaus suinkaan koske liikematkoja.  Mr. Tan huokaisee ja kaivaa lompakkoa kuvestaan, itse saan leiman passiini ja pusken tieni taksihäslääjien ja Rolex-kauppiaiden ryppään läpi terminaalista ulos.

“Welcome to Indonesia.  Enjoy it with No Drugs!”, ehdottaa plakaatti taksijonon edessä.  Nousen Silver Birdin limusiiniin — pikimustaksi tummennetuilla ikkunoilla varustettu vanha Nissan Cedric — ja kurvaan kohti kaupunkia.  On jo ilta ja halpojen natrium-katuvalojen oranssi hohde peilautuu rosoisen asvaltin lätäköistä.  Matkan puolivälissä Ciputran ostos- ja asuinkeskus nousee näkyviin, vihreällä neon-piikillä ja Pizza Hutilla varustettu betonilinnake keskellä loputonta tiilikattoisten kampong-slummien merta.

Lähellä hotellia kuski kääntyy pois kuusikaistaiselta moottoritieltä ja jää odottamaan valoihin sillan alla.  Päivällä sen kupeeseen maalattu muraali julistaa “AKU CINTA KOTA JAKARTA” (Rakastan Jakartaa) ja katukojut kokkaavat nasi gorengia kerosiiniliesillä, mutta öisin takaa paljastuvat kodittomien pahvihökkelit ja spiidihuorat kauppaavat kahden euron pillua, sukupuolitaudit ja puukko kylkiluiden väliin kaupan päälle.  Bongatessaan limon ryhmä katulapsia rynnää pesusienen kanssa jynssäämään ikkunoita.  Yksi nappisilmä liimaa räkäisen nenänsä ikkunaan kiinni, huomaa valkonaaman takapenkillä ja vaatii hämmentävän hyvällä englannilla: “Hello Mister Scorpion, give me one hundred dollar.”  Hyvästä yrityksestä huolimatta kuskini Helmi arvioi palveluksen hinnan realistisemmin ja sujauttaa ikkunanraosta pesijänulikalle alumiinisen viidensadan rupian kolikon (vajaa 0,05).  Lapsi kopauttaa sillä ilmeettömästi päätään ja jatkaa kohti seuraavaa uhriaan.

Kultaisen kolmion pilvenpiirtäjät ja neonvalot — Chase, Blowfish, Panin Bank, Sampoerna, Ritz-Carlton, Toyota, Jamsostek — kajastavat kuulaana ja siistit palmurivit vartioivat Mega Kuninganin finanssikeskuksen autioita katuja.  Marriottin portilla nelihenkinen aseistettu kommandojoukko tutkii auton räjähdehaistelijalla konepeltiä ja hansikaslokeroa myöten, sillä autopommi samaisen hotellin pihassa vuonna 2003 tappoi 12 ja moni henkilökunnasta piilottelee edelleen vammojaan ihonväristen hanskojen alla.  Portsari tervehtii nimeltä ja kantaa laukkuni huoneeseen, lyöttäydyn aulassa intialaisen insinööri-playboy Rajeshin ja korealaisen muovipuristamon suurisilmäisen toimistosihteeri Kikin seuraan ja suuntaamme Jakartan yöhön.

Illan ensimmäinen etappi on pienimuotoinen roomalainen palatsi kulman takana.  Umpipimeän talon autotallista ilmestyy taskulampun valokeila ja sen takana Rita, joka kapuaa autoon ja ensi töikseen sokaisee autossa istujat.  Huolellisen meikin ympäröimät siniset piilolinssit, raidoittain ruskeaksi värjätty tukka, löysästä topista pilkottavat pienet silikonit, gasellin jalat ja hillitty mutta erittäin kallis käsilaukku vihjaavat heti, että Rita on rikkaan perheen lapsi, joka bailaa työkseen.  Tähän asti iloisesti jutellut Kiki hiljenee ja mulkoilee kateellisena.

Rita opastaa kuskin juuri avattuun ravintolaan keskellä Mentengin omakotitaloaluetta, jossa Indonesian monikymmenvuotinen päämies Suhartokin nykyään viettää dementoituneita kotiarestieläkepäiviään.  Lara Djongrang osoittautuu vanhaksi siirtomaa-aikaiseksi taloksi, jonka sisälle on roudattu puolet vanhasta hindutemppelistä, kärsätöntä Ganesh-elefanttijumalaa ja 300 vuotta vanhaa kattoa myöten.  Asiakkaita ei ole juuri yhtään, mutta loosissa meitä odottaa kaksi pulloa Absolut-vodkaa, mansikkaminttutupakkatäytteinen vesipiippu sekä Hupu, Tupu ja Lupu.  Puolijemeniläinen suupaltti Hupu näyttää hupparissa ja pääkallolippiksessään ylensyövältä wannabe-gangsterilta, kun taas ihraisen pyramidin muotoinen Tupu säästää energiansa lasin kallisteluun.  Langanlaiha arpinaama Lupu siemailee konjakkia hiljaa ja käärii marihuanasätkän, mutta keskustelun aihepiirin kääntyessä Hupun Ferrarista Jakartan menomestoihin alkaa innostua.  Hupu vannottaa, että legendaariseen kuusikerroksiseen Stadiumiin ei “never never, never never” saa mennä ja nappaa jointin Lupulta.  Hän laittaa sen suuhunsa väärinpäin, imaisee henkoset pilveä ja kipinöitä, ja puhaltaa imelän valkoisen savun Ritan vieressä odottavaan sieraimeen.  Levymikko soittaa Abbaa.

Toisenkin vodkapullon tyhjennyttyä ympärillä parveileva henkilökunta alkaa osoittaa hermostumisen merkkejä.  Hupu kuittaa laskun, hoipertelee pihalle ja vaatii ehdottomasti kunnian kyyditä meidät takaisin hotellille.  Rita katoaa poskisuudelman ja hajuvesituulahduksen kera, kiitämme veljenpoikia vuolaasti ja nappaamme ohimenevän taksin.  Paluumatkalla Rajesh kertoo, että Rita on 11-vuotiaan lapsen yh-äiti, joka suorittaa parhaillaan kolmatta yliopistotutkintoaan ja sekä Hupu että Tupu ovat päiväisin liituraitapukuisia lakimiehiä.  Hotellilla turvamiehet toivottavat iloisesti meille hyvää huomenta.  Pesen hampaani pullovedellä ja sukellan king-size sänkyni uumeniin.

Kuuden aikaan moskeija kutsuu uskovaiset rukoilemaan, aurinko nousee yhtä keltaisena kuin taivas ja sinihaalariset työmiehet tanssittavat punaista pölyä kaduilla.  Lappaan riisipuuroa kulhoon, kaadan päälle kanalientä, purjosilppua ja chilikastiketta, mussutan tyytyväisenä ja lähden töihin.  Liikenneruuhkat ovat jo alkaneet ja kolmen kilometrin matka hotellilta Itsenäisyyden aukiolle kestää tunnin.  Jockeyt seisovat kadun laidassa etusormi pystyssä, eurolla voi napata yhden kyytiin ja päästä siten laillisesti ydinkeskustan carpool-vyöhykkeelle.  Aikoinaan slummien keskelle raivatun neliökilometrin kokoisen kulahtaneen puiston keskellä sojottaa tanakkana itsenäisyyssankari-naistenmies-diktaattori Sukarnon viimeisenä erektiona tunnettu Kansallismonumentti, jonka huipulta ejakuloi 35 kilon purske puhdasta kultaa.

Jokaviikkoiseen palaveriin valuu hiljalleen jokaviikkoiset naamat paikalle.  Wayan, irstas balilainen hindu, joka imuroi lahjuksia ja imututtaa ne pois hierontalaitoksissa; Tommy, aina kaikesta kaikkien kanssa samaa mieltä oleva vaaleanpunainen eminenssi; Carlos, hermostuneesti hihittävä kiinalainen häslääjä; Romano, nahkatakkeja harrastava kristitty kaljasieppo Sulawesilta; Mandala, joka korjailee bugeja Oraclen tietokannoissa iltapuhteinaan; Megawati, nimensä mukaisesti topakka täti; ja Kanako, Borneon viidakoista paenneen kallonkutistaja-dayakin ja sodan jälkeen Indonesiaan jääneen japanilaisen sotilaan epätodennäköinen jälkikasvu, joka piirtelee manga-hahmoja kokousmuistiinpanojensa laidoille ja haaveilee taitelijaelämästä Sydneyssä.  Wayan ja Romano röhöttävät ja hakkaavat toisiaan selkään, Tommy hymyilee ja sukii pieniä viiksiään, Mandala tuijottaa läppärinsä ruutua, huulet raollaan mutta hampaat tiiviisti yhdessä.  Susilo Bambang Yudhoyonon ja Jusuf Kallan potretit mulkoilevat meitä seinältä, Indonesian garuda-kotkan jalkovälissä lukee “BHINNEKA TUNGGAL IKA” (Erilaisuudesta yhtenäisyys) ja tarjoilija turkoosinvihreässä univormussa tuo kupit pikimustaa makeaa jaavalaista kahvia.  Toteamme kaikki yhtämielisesti, että eihän tässä oikein mitään olla saatu aikaiseksi, mutta ensi viikolla kaikki hoidetaan ja aikataulu pitää siis edelleen.

Nuijan kopautus ja syömään.  Kanttiinissa tarjoillaan tänään jakartalaista erikoisuutta soto betawia eli kookoskeittoa, jossa uiskentelee suolenpätkiä, laikukasta lehmännahkaa ja joko mahalaukun tai juomukondomin paloja.  Lapioin lientä riisini päälle, ongin soppaan eksyneitä perunanpaloja ja Kanakon ihmetellessä ruokahalun puutetta selittelen, että tuli jo syötyä paljon aamiaisella.

Toimisto tyhjenee neljän jälkeen ja suuntaan Rajeshin kanssa Blok M:ään.  Jakartan pahamaineisin yöelämäkortteli näyttää illan hämärtäessä Patpongilta sisällissodan jälkeen, talokanta koostuu yksinomaan räjähtäneistä murjuista ja ikkunattomista hierontaluolista.  Joka kulmassa maleksii toimettoman näköisiä nuoria kloppeja ja heti autosta noustessamme yksi tulee vetelemään hihasta, kysellen toiveikkaasti “Pussy, pussy?”, mutta livahdamme pakoon oviaukosta sisään.  Kolmen aseistetun vartijan takaa paljastuu täydellinen pieni pala Tokiota, izakaya-baari Ajihara, jonka seinillä japaninkieliset lappuset mainostavat päivän erikoisia: grillattua valasta, paistettua katkeramelonia Okinawan tapaan, raakaa mustekalaa wasabilla.  Muut asiakkaat, salarymaneja ja firman puolesta toimitettuja kontrahti-karaoketyttöjä viimeistä myöten, katsovat meitä hetken ihmetellen mutta palaavat pian sake-pullojensa ääreen.  Tilaan sapuskat kimonopukeiselta tarjoilijalta sekoituksella indonesiaa ja japania, skoolaamme kylmillä Bintangeilla ja pureudumme annoksiimme samuraisaippuaoopperan raikuessa taustalla.

Ritalta saapuu tekstari ja matka jatkuu päivän vinkin opastamana Plaza Indonesiaan.  Kellarissa kuskit nuokkuvat koomaisena bemareiden pakokaasujen keskellä, yksi nurkassa sanomalehden päällä, toinen epämukavan näköisesti kyykyssä betonikaiteen päällä, kolmas SUV:n aukinaisessa takaluukussa.  Ostarin puolella kenraalien ja teollisuuspomojen vaimot yrittävät valita Louis Vuittonin laukkojen ja Pradan kenkien välillä, päätyen ostamaan kummatkin.  Käyn nostamassa automaatista miljoonan (vajaat 100 euroa).  Lävähtäneen Rubikin kuution näkoisen eX-keskuksen yhdessä kulmassa on mustalla ja violetilla kyllästetty F Bar ja siellä istuvat Kiki ja kolmekymppisenä eläkkeelle jäänyt kreikkalainen pörssimeklari/mafioso Dimitrios eli Dimi.  Seinän peittävä plasma-TV näyttää muotinäytöksiä Shanghaista, menu tarjoilee norjalaista lohta pestokuorrutuksella ja keskivertococktail on Suomen hinnoissa, eli samaa luokkaa kuin jaavalaisen maajussin viikon palkka, mutta ämpäri Coronaa lähtee sadalla tonnilla.  Torstai-iltanakin paikka kuhisee pintaliitäjiä ja naapuripöydässä tummahipiäinen neitonen korkokengissä, pikkutopissa ja minihameessa sivelee valkoisen isoisänsä kaljamahaa.  Baarimikot tuikkaavat bensaan kastetut rätit tyhjiin vodkapulloihin, sytyttävät ne tuleen ja alkavat jonglööraamaan.

Lavalle nousee kolme kurvikasta tanssijaa mustissa pikkuhousuissa, push-up liiveissä ja polvenkorkuisissa saappaissa.  Kiemurtelu teknojumputuksen tahtiin yltyy pian niin kiimaiseksi, että priimapaikalta tilannetta seuraavalla DJ:llä menee vaihdossa pasmat sekaisin.  Arsenaaliin lisätään shottilasi täynnä keltaisesta nestettä ja Dimitrios kiskotaan ylös lavalle ja polvilleen.  Yksi naisista asettaa drinkin runsaiden rintojensa väliin ja painaa povensa Dimin naamaan, toinen vetää kokenein ottein vyön irti Dimin housuista ja alkaa piiskaamaan sillä tahtia.  Dimi paneutuu puuhaansa asiaankuuluvalla asenteella ja ryystää, nuolee ja käpälöi minkä kerkiää.  Toimituksen jälkeen toppaus laajenee 50.000 rupialla ja bileet jatkuvat.  Lentoemon urasta haaveileva Kiki huokaa ja räpyttelee minulle silmiään: “Jakartassa on niin tylsää.  Pääsisipä joskus taas Singaporeen…”

Aamulla lähden takaisin lentokentälle.  Liikennevaloissa katusoittaja rämpyttää hajoamispisteessä olevan kitaraa ja laulaa haikeasti.  Ensi viikolla uudestaan.