jakarta

Jakarta by rail: Airport Rail Link and Skytrain

jpatokal2 Comments

While it may not register very high on the radar of most worldtrotters, Jakarta’s Soekarno-Hatta Airport (CGK) overtook Singapore’s Changi as the busiest hub in South-East Asia in 2017, growing 8% to serve over 63 million passengers. Serving the 264 million people scattered over Indonesia’s 17,000 islands, 75% of these pax were domestic, and the airport has been growing furiously to meet demand.

As part of this growth, late in 2017, Jakarta rolled out both a rail link from its main airport to the city and a shuttle connecting the airport’s three terminals. I recently had the chance to try out both, so here’s the scoop.

Soekarno–Hatta Airport Skytrain (Kalayang)

The airport terminal shuttle, dubbed the Skytrain in English and the Kereta Melayang (“Floating Train”) aka Kalayang in Indonesian, opened in September 2017. The system links together the three terminals plus a station for trains to the city, about which more later.

At Terminal 3, the newest of the lot and the one used by all Garuda flights, the Skytrain station is outside the terminal, connected by an elevated walkway to Departures and by an escalator to Arrivals. At T1 & T2, which date from the 1980s, the Skytrain stations are across the street and require crossing a road — not great.

The Skytrain itself, built by obscure Korean company Woojin Industrial, feels mildly buggy and wildly overengineered. The stations are bulky & enormous (much more so that the Jakarta MRT itself), and while capable of automatic operation, they’re manually driven by not one but two staff. The lady in the photo above, who’s responsible solely for the “Doors are closing” type announcements, is not hiding her face from my camera, but the sun! The ride is slow (max speed 30km/h) and somewhat bumpy. And all this just to provide trains every 10-15 minutes, back and forth between 4 stations, meaning it can easily take up to 30 minutes from T3 to the train station: 5 min walking, up to 15 min to wait, then 10 minutes on the shuttle.

Soekarno–Hatta Airport Railink (KA Bandara)

Opened 26 December 2017, the “Railink” (sic) offers a 46-minute ride from Soekarno-Hatta Airport (CGK) to BNI City (Sudirman Baru) in the city center, with two stops along the way at Batu Ceper and Duri. In Indonesian, it’s mostly signposted as KA Bandara, KA being Kereta Api (“fire cart” aka train) and Bandara being “airport”. Travel times between central Jakarta and the airport by car are notoriously variable, taking an hour on a good day but 2-3 or more on bad days, so this should be wildly popular. Was it?

In a nutshell, no, not really. In addition to the mandatory Skytrain rumba described above, the system appears to go out of its way to discourage non-Indonesian riders. Tickets can only be purchased from ticket machines, which summarily reject most but not all non-Indonesian credit cards. The information counter staff tried to help by using their own, only for the reader to fail repeatedly with not one but two local Indonesian cards. One of them tried again at the ticket machine with their card, managing to get it to spit out a 70,000 IDR ticket (US$5, around half the price of a taxi), but when I tried to repay them with 100,000 IDR cash they didn’t have any change. They now suggested breaking a bill at the convenience store next door, but we were now approaching departure time, so I gave them a rather generous 30,000 IDR tip and hotfooted onto the train.

Incidentally, there are two other ways to short-circuit this mess:

  1. You can buy tickets online at railink.co.id, which apparently does accept foreign credit cards. However, you need to either buy your ticket for a specific time slot (plane late? too bad) or pay extra for a “Flexi” ticket that can be used for any train, and the web shop is beyond terrible: for example, you need to enter an Indonesian phone number (no country codes allowed), and if you make any mistake in filling out the form it’s cleared out completely!
  2. There’s currently a payment card war raging into Indonesia (Brizzi, Flazz, Blink, etc), and you can use some but not all of these to pay for your tickets on the spot, including the Brizzi cards sold at the convenience store.

Payments sorted, I got on the train, which was rattlingly empty. with six carriages containing perhaps 20 or so passengers. This wasn’t the train’s fault, as the Bombardier EA203 trainset was rather modern and pleasant, with air-con, comfy seating, USB power in the seats and even luggage racks by the doors. It was just rather odd having an entire carriage to myself!

The train left precisely on time and started its trundle toward the city. The initial 12 km of track are new, while the remaining 24 km of the route is on existing track shared with regular commuter trains and hence offering ground-level views of the “real” Jakarta. Jakarta’s commuter rolling stock is almost entirely secondhand from Japan, like the refurbished Tokyo Metro 6000 series train pictured above at Duri station, which I used to ride on my Chiyoda Line commute in my student days. The condition of the track is generally not great, with the train click-clacking along loudly and reversing direction at Duri for the final stretch into current terminus Sudirman Baru (“New Sudirman”), currently branded as BNI City after a sponsoring bank.

This shiny new station is rather slick and well laid out, with platforms underneath a concourse level that has shops in the middle and waiting taxis at one end. There are also a few signs vaguely pointing in the direction of MRT Dukuh Atas and the old Sudirman commuter station, both a few hundred meters away, but there’s no “proper” tunnel or bridge between the three. (July 2019 update: A connecting tunnel between the three is now open!)

At present, almost all trains terminate at BNI City, with only around 3 trains a day continuing all the way to Bekasi in eastern Jakarta. However, the plan is to run all trains to Manggarai in south Jakarta, the busiest train station in the city, where additional platforms are under construction. Once complete around April 2019, this should provide easy interchange to three of Jakarta’s commuter lines and boost ridership nicely.

I took the train back as well, and it worked fine, running exactly on schedule to boot. All in all, the link is surprisingly respectable and I intend to make the most of it when I visit, but there are a number of design flaws that make it much less useful than it could be.

  1. The biggest issue is the clunky forced Skytrain transfer, which could have been avoided entirely if the train line had been extended by an extra kilometer or two to connect directly with Terminal 3. Yes, this would have required either elevating the line or putting some of it in a tunnel, which would have been expensive, but then the extra Skytrain station would not have been necessary either.
  2. Sharing track with existing lines is a sensible cost-cutting measure, but having minimal to no provisions for regular and express trains to pass each other is not. This forces the train to slow down to the same speed as regular all-stops commuters, so it averages only 50km/h. If that speed could pushed up to just 72 km/h, the journey to the airport would take only 30 minutes.
  3. The payment mess is just inexcusable and gives a terrible first impression. I presume the insistence on cashless is a combination of wanting to be modern and making sure all money is accounted for, but since they’re already paying for several people to staff the counter, might as well take cash, no?

Next time, I’ll try out the rail link to MRT transfer, and I’m looking forward to seeing how the Greater Jakarta (Jabodebek) LRT fits in if/when completed around 2021.

More train adventures in Jakarta: MRT opening week

Advertisement

Jakarta by rail: MRT opening week

jpatokal1 Comment

After a 13-year absence, I had the chance to visit the Indonesian capital Jakarta again, and as luck would have it I landed on the 2nd operating day of the long-awaited Jakarta MRT. So of course I went to check it out: I rode the MRT from end to end at Bundaran HI to Lebak Bulus, covering 15.7 km in 30 min, then backtracked to my office in the Sudirman CBD business district near Istora station.

Underground stations: Bundaran HI and Istora

The MRT’s 6 underground stations all look pretty much identical. 4 sloped, not terribly distinctive entrances from the ground, ticketing concourse underground, another escalator down to an island platform with trains running on the right side (although Indonesia drives on the left). Decoration is sparse to non-existent, with grey walls, a few orange highlights and occasional signage in the MRT’s distinctive shade of dark blue.

Since this was the first week of operation, tickets were not on sale yet and in fact the ticketing offices looked very unready to start operating next Monday, not least because fares were only decided this week. Also, is a single ticket machine really going to be handle the load?

That said, while rides are free this week, it wasn’t quite a free for all either, as you were supposed to have a barcoded ticket you can get online. Fortunately, as a bule gila (crazy foreigner) I was waved through anyway and even handed a printed barcode by friendly staff. Indonesian hospitality for the win!

Elevated station: Lebak Bulus

The 7 stations at the south end are all elevated and once again cast from an identical mold repeating the same pattern: ground, ticketing concourse, escalators up to side platforms. The design is sparse but elegant, with large white sails providing shelter while allowing breezes and half-height platform doors stopping passengers from falling onto the tracks.

Southern terminal Lebak Bulus is next to a depot of the same name, guarded by one of the countless mosques that dot the city.

Trains

The MRT uses modern rolling stock built by Japanese manufacturer Nippon Sharyo. The insides of the 6-car trainsets are spacious and built to handle crowds. Announcements are made in Indonesian and English at every station, with the station names jarringly read by a different voice from the rest and repeated to boot: “Stasiun berakhir <pause> LEBAK BULUS GRAB. LEBAK BULUS GRAB.” These announcements also include the stations’ commercial sponsors. Electronic signage is limited to small displays above the doors, which use illegibly small fonts to boot — a general theme for the system. Regular visitors to Japan will recognize the door opening and chimes, which are identical to those used in Tokyo.

Signage

Given that this is a brand new system built by the Japanese, who are generally masters of this stuff, signage in the system is really quite astonishingly bad. Not only is there very little of it, but font sizes are tiny, meaning you really need to squint, particularly for the line strip maps (top right) that are drawn in thin white on reflective black. The system also lacks a strong logo, with the “MJ” squiggle above used on occasion, but there’s nothing to distinguish MRT station entrances from random underpasses unless you’re close enough to read the signs.

Station maps are not much better: the ones on the platform show exit letters, but give no clue about what’s nearby. Only at Istora station tucked away in a corner outside the paid area was I able to find a proper vicinity map.

Overall

From a technological point of view, the MRT is a marvel and the first modern and efficient mode of public transport this megacity, soon set to be the world’s biggest, has ever seen.

My biggest surprise with the MRT, though, was its lack of popularity: the trains were rattlingly empty at 8-9 AM, which should be peak hour, and many of my fellow passengers were clearly tourists like me. Doubtless newness and the complicated free-but-book-in-advance ticket system are tamping down demand, but the limited route may also be somewhat to blame. The Bundaran HI to Blok M stretch of the route runs along Jakarta’s main drag Jalan Sudirman and parallels a highly successful Transjakarta busway line, so you’d expect this to be popular, but the final stretch to Lebak Bulus doesn’t really connect to anywhere: I suspect this was mostly chosen because there was free space for the depot.

Poor integration to other transport is also a major issue. The north end of the line has two sensible interchanges, one to the busway at Bundaran Hi and one at Dukuh Atas to the commuter rail network at Sudirman, but the south end has nothing. Work on a northern extension towards Kota and the old city officially started only last weekend with a target of 2024, while a east-west line remains on the drawing board and no southern extensions are even planned. The Jakarta LRT still has not opened and will not be anywhere near the MRT when it does, although there are vague plans for extensions. The only real hope is the 43 km Jabodebek (Greater Jakarta) LRT, which will connect a swathe of southeastern Jakarta to the MRT at Dukuh Atas. It’s around half complete as I type and might be open around 2021 if all goes well, although it’s already two years late.

On a more local level, Jakarta remains an extraordinarily pedestrian-hostile city and there appear to be precisely zero direct entrances from the MRT into the countless shopping malls and office buildings along the route — again a great contrast to Japan, where this is done as a matter of course.

All that said, it’s a good start, and at least it’s built and open — which is more than can be said for the twice-cancelled Jakarta Monorail. Here’s hoping it will take less than 13 years for the next line to come along.

Jakarrrta: Vierailulla Isossa Durianissa

jpatokalLeave a comment

Vietin 2005-2007 yli vuoden työmatkoilla Jakartassa. Seuraava tarina on pohjimmiltaan totuudenmukainen (nimiä on vaihdettu, paikkoja tai tapahtumia ei) joskin tiivistetty tarina tyypillisestä loppupuolen keikasta Kaakkois-Aasian vähiten tunnetussa suurkaupungissa.

“Welcome to Jakarrrrrrta”, hehkuttaa singaporelaisen lentoyhtiön nukenkasvoiseksi meikattu ja kehoa hyväilevään kebayaan valettu lentoemo.  Koneen ovella ilma iskee kasvoihin kuin märkä rätti: kuumaa kosteutta, neilikkatupakkaa, palavia riisipeltoja, avoviemäreitä.  Harpon kireäkasvoisten salkkumiesten kanssa kohti Imigrasin tiskejä, sillä ehtimällä perille ennen muita voi leikata odotusajastaan tunnin ellei kaksikin.  Passintarkastajien yllä lediskrolleri välkyttää “DEMO” ja juoksuttaa Pacmania kummitusten perässä tai toistepäin.  Tympääntynyt tullimies likaisten hampaiden värisessä paidassaan löytää passistani vuoden business-viisumin (400€ plus lahjukset) ja päättelee pettyneenä, ettei kannata ryhtyä hankalaksi.  Vieressä istuva viiksivallu taasen hymyilee leveästi kiinalaiselle, joka erehtyi ruksaamaan väärän boksin hakemuksessaan, ja selittää etteihän ASEAN-viisumivapaus suinkaan koske liikematkoja.  Mr. Tan huokaisee ja kaivaa lompakkoa kuvestaan, itse saan leiman passiini ja pusken tieni taksihäslääjien ja Rolex-kauppiaiden ryppään läpi terminaalista ulos.

“Welcome to Indonesia.  Enjoy it with No Drugs!”, ehdottaa plakaatti taksijonon edessä.  Nousen Silver Birdin limusiiniin — pikimustaksi tummennetuilla ikkunoilla varustettu vanha Nissan Cedric — ja kurvaan kohti kaupunkia.  On jo ilta ja halpojen natrium-katuvalojen oranssi hohde peilautuu rosoisen asvaltin lätäköistä.  Matkan puolivälissä Ciputran ostos- ja asuinkeskus nousee näkyviin, vihreällä neon-piikillä ja Pizza Hutilla varustettu betonilinnake keskellä loputonta tiilikattoisten kampong-slummien merta.

Lähellä hotellia kuski kääntyy pois kuusikaistaiselta moottoritieltä ja jää odottamaan valoihin sillan alla.  Päivällä sen kupeeseen maalattu muraali julistaa “AKU CINTA KOTA JAKARTA” (Rakastan Jakartaa) ja katukojut kokkaavat nasi gorengia kerosiiniliesillä, mutta öisin takaa paljastuvat kodittomien pahvihökkelit ja spiidihuorat kauppaavat kahden euron pillua, sukupuolitaudit ja puukko kylkiluiden väliin kaupan päälle.  Bongatessaan limon ryhmä katulapsia rynnää pesusienen kanssa jynssäämään ikkunoita.  Yksi nappisilmä liimaa räkäisen nenänsä ikkunaan kiinni, huomaa valkonaaman takapenkillä ja vaatii hämmentävän hyvällä englannilla: “Hello Mister Scorpion, give me one hundred dollar.”  Hyvästä yrityksestä huolimatta kuskini Helmi arvioi palveluksen hinnan realistisemmin ja sujauttaa ikkunanraosta pesijänulikalle alumiinisen viidensadan rupian kolikon (vajaa 0,05€).  Lapsi kopauttaa sillä ilmeettömästi päätään ja jatkaa kohti seuraavaa uhriaan.

Kultaisen kolmion pilvenpiirtäjät ja neonvalot — Chase, Blowfish, Panin Bank, Sampoerna, Ritz-Carlton, Toyota, Jamsostek — kajastavat kuulaana ja siistit palmurivit vartioivat Mega Kuninganin finanssikeskuksen autioita katuja.  Marriottin portilla nelihenkinen aseistettu kommandojoukko tutkii auton räjähdehaistelijalla konepeltiä ja hansikaslokeroa myöten, sillä autopommi samaisen hotellin pihassa vuonna 2003 tappoi 12 ja moni henkilökunnasta piilottelee edelleen vammojaan ihonväristen hanskojen alla.  Portsari tervehtii nimeltä ja kantaa laukkuni huoneeseen, lyöttäydyn aulassa intialaisen insinööri-playboy Rajeshin ja korealaisen muovipuristamon suurisilmäisen toimistosihteeri Kikin seuraan ja suuntaamme Jakartan yöhön.

Illan ensimmäinen etappi on pienimuotoinen roomalainen palatsi kulman takana.  Umpipimeän talon autotallista ilmestyy taskulampun valokeila ja sen takana Rita, joka kapuaa autoon ja ensi töikseen sokaisee autossa istujat.  Huolellisen meikin ympäröimät siniset piilolinssit, raidoittain ruskeaksi värjätty tukka, löysästä topista pilkottavat pienet silikonit, gasellin jalat ja hillitty mutta erittäin kallis käsilaukku vihjaavat heti, että Rita on rikkaan perheen lapsi, joka bailaa työkseen.  Tähän asti iloisesti jutellut Kiki hiljenee ja mulkoilee kateellisena.

Rita opastaa kuskin juuri avattuun ravintolaan keskellä Mentengin omakotitaloaluetta, jossa Indonesian monikymmenvuotinen päämies Suhartokin nykyään viettää dementoituneita kotiarestieläkepäiviään.  Lara Djongrang osoittautuu vanhaksi siirtomaa-aikaiseksi taloksi, jonka sisälle on roudattu puolet vanhasta hindutemppelistä, kärsätöntä Ganesh-elefanttijumalaa ja 300 vuotta vanhaa kattoa myöten.  Asiakkaita ei ole juuri yhtään, mutta loosissa meitä odottaa kaksi pulloa Absolut-vodkaa, mansikkaminttutupakkatäytteinen vesipiippu sekä Hupu, Tupu ja Lupu.  Puolijemeniläinen suupaltti Hupu näyttää hupparissa ja pääkallolippiksessään ylensyövältä wannabe-gangsterilta, kun taas ihraisen pyramidin muotoinen Tupu säästää energiansa lasin kallisteluun.  Langanlaiha arpinaama Lupu siemailee konjakkia hiljaa ja käärii marihuanasätkän, mutta keskustelun aihepiirin kääntyessä Hupun Ferrarista Jakartan menomestoihin alkaa innostua.  Hupu vannottaa, että legendaariseen kuusikerroksiseen Stadiumiin ei “never never, never never” saa mennä ja nappaa jointin Lupulta.  Hän laittaa sen suuhunsa väärinpäin, imaisee henkoset pilveä ja kipinöitä, ja puhaltaa imelän valkoisen savun Ritan vieressä odottavaan sieraimeen.  Levymikko soittaa Abbaa.

Toisenkin vodkapullon tyhjennyttyä ympärillä parveileva henkilökunta alkaa osoittaa hermostumisen merkkejä.  Hupu kuittaa laskun, hoipertelee pihalle ja vaatii ehdottomasti kunnian kyyditä meidät takaisin hotellille.  Rita katoaa poskisuudelman ja hajuvesituulahduksen kera, kiitämme veljenpoikia vuolaasti ja nappaamme ohimenevän taksin.  Paluumatkalla Rajesh kertoo, että Rita on 11-vuotiaan lapsen yh-äiti, joka suorittaa parhaillaan kolmatta yliopistotutkintoaan ja sekä Hupu että Tupu ovat päiväisin liituraitapukuisia lakimiehiä.  Hotellilla turvamiehet toivottavat iloisesti meille hyvää huomenta.  Pesen hampaani pullovedellä ja sukellan king-size sänkyni uumeniin.

Kuuden aikaan moskeija kutsuu uskovaiset rukoilemaan, aurinko nousee yhtä keltaisena kuin taivas ja sinihaalariset työmiehet tanssittavat punaista pölyä kaduilla.  Lappaan riisipuuroa kulhoon, kaadan päälle kanalientä, purjosilppua ja chilikastiketta, mussutan tyytyväisenä ja lähden töihin.  Liikenneruuhkat ovat jo alkaneet ja kolmen kilometrin matka hotellilta Itsenäisyyden aukiolle kestää tunnin.  Jockeyt seisovat kadun laidassa etusormi pystyssä, eurolla voi napata yhden kyytiin ja päästä siten laillisesti ydinkeskustan carpool-vyöhykkeelle.  Aikoinaan slummien keskelle raivatun neliökilometrin kokoisen kulahtaneen puiston keskellä sojottaa tanakkana itsenäisyyssankari-naistenmies-diktaattori Sukarnon viimeisenä erektiona tunnettu Kansallismonumentti, jonka huipulta ejakuloi 35 kilon purske puhdasta kultaa.

Jokaviikkoiseen palaveriin valuu hiljalleen jokaviikkoiset naamat paikalle.  Wayan, irstas balilainen hindu, joka imuroi lahjuksia ja imututtaa ne pois hierontalaitoksissa; Tommy, aina kaikesta kaikkien kanssa samaa mieltä oleva vaaleanpunainen eminenssi; Carlos, hermostuneesti hihittävä kiinalainen häslääjä; Romano, nahkatakkeja harrastava kristitty kaljasieppo Sulawesilta; Mandala, joka korjailee bugeja Oraclen tietokannoissa iltapuhteinaan; Megawati, nimensä mukaisesti topakka täti; ja Kanako, Borneon viidakoista paenneen kallonkutistaja-dayakin ja sodan jälkeen Indonesiaan jääneen japanilaisen sotilaan epätodennäköinen jälkikasvu, joka piirtelee manga-hahmoja kokousmuistiinpanojensa laidoille ja haaveilee taitelijaelämästä Sydneyssä.  Wayan ja Romano röhöttävät ja hakkaavat toisiaan selkään, Tommy hymyilee ja sukii pieniä viiksiään, Mandala tuijottaa läppärinsä ruutua, huulet raollaan mutta hampaat tiiviisti yhdessä.  Susilo Bambang Yudhoyonon ja Jusuf Kallan potretit mulkoilevat meitä seinältä, Indonesian garuda-kotkan jalkovälissä lukee “BHINNEKA TUNGGAL IKA” (Erilaisuudesta yhtenäisyys) ja tarjoilija turkoosinvihreässä univormussa tuo kupit pikimustaa makeaa jaavalaista kahvia.  Toteamme kaikki yhtämielisesti, että eihän tässä oikein mitään olla saatu aikaiseksi, mutta ensi viikolla kaikki hoidetaan ja aikataulu pitää siis edelleen.

Nuijan kopautus ja syömään.  Kanttiinissa tarjoillaan tänään jakartalaista erikoisuutta soto betawia eli kookoskeittoa, jossa uiskentelee suolenpätkiä, laikukasta lehmännahkaa ja joko mahalaukun tai juomukondomin paloja.  Lapioin lientä riisini päälle, ongin soppaan eksyneitä perunanpaloja ja Kanakon ihmetellessä ruokahalun puutetta selittelen, että tuli jo syötyä paljon aamiaisella.

Toimisto tyhjenee neljän jälkeen ja suuntaan Rajeshin kanssa Blok M:ään.  Jakartan pahamaineisin yöelämäkortteli näyttää illan hämärtäessä Patpongilta sisällissodan jälkeen, talokanta koostuu yksinomaan räjähtäneistä murjuista ja ikkunattomista hierontaluolista.  Joka kulmassa maleksii toimettoman näköisiä nuoria kloppeja ja heti autosta noustessamme yksi tulee vetelemään hihasta, kysellen toiveikkaasti “Pussy, pussy?”, mutta livahdamme pakoon oviaukosta sisään.  Kolmen aseistetun vartijan takaa paljastuu täydellinen pieni pala Tokiota, izakaya-baari Ajihara, jonka seinillä japaninkieliset lappuset mainostavat päivän erikoisia: grillattua valasta, paistettua katkeramelonia Okinawan tapaan, raakaa mustekalaa wasabilla.  Muut asiakkaat, salarymaneja ja firman puolesta toimitettuja kontrahti-karaoketyttöjä viimeistä myöten, katsovat meitä hetken ihmetellen mutta palaavat pian sake-pullojensa ääreen.  Tilaan sapuskat kimonopukeiselta tarjoilijalta sekoituksella indonesiaa ja japania, skoolaamme kylmillä Bintangeilla ja pureudumme annoksiimme samuraisaippuaoopperan raikuessa taustalla.

Ritalta saapuu tekstari ja matka jatkuu päivän vinkin opastamana Plaza Indonesiaan.  Kellarissa kuskit nuokkuvat koomaisena bemareiden pakokaasujen keskellä, yksi nurkassa sanomalehden päällä, toinen epämukavan näköisesti kyykyssä betonikaiteen päällä, kolmas SUV:n aukinaisessa takaluukussa.  Ostarin puolella kenraalien ja teollisuuspomojen vaimot yrittävät valita Louis Vuittonin laukkojen ja Pradan kenkien välillä, päätyen ostamaan kummatkin.  Käyn nostamassa automaatista miljoonan (vajaat 100 euroa).  Lävähtäneen Rubikin kuution näkoisen eX-keskuksen yhdessä kulmassa on mustalla ja violetilla kyllästetty F Bar ja siellä istuvat Kiki ja kolmekymppisenä eläkkeelle jäänyt kreikkalainen pörssimeklari/mafioso Dimitrios eli Dimi.  Seinän peittävä plasma-TV näyttää muotinäytöksiä Shanghaista, menu tarjoilee norjalaista lohta pestokuorrutuksella ja keskivertococktail on Suomen hinnoissa, eli samaa luokkaa kuin jaavalaisen maajussin viikon palkka, mutta ämpäri Coronaa lähtee sadalla tonnilla.  Torstai-iltanakin paikka kuhisee pintaliitäjiä ja naapuripöydässä tummahipiäinen neitonen korkokengissä, pikkutopissa ja minihameessa sivelee valkoisen isoisänsä kaljamahaa.  Baarimikot tuikkaavat bensaan kastetut rätit tyhjiin vodkapulloihin, sytyttävät ne tuleen ja alkavat jonglööraamaan.

Lavalle nousee kolme kurvikasta tanssijaa mustissa pikkuhousuissa, push-up liiveissä ja polvenkorkuisissa saappaissa.  Kiemurtelu teknojumputuksen tahtiin yltyy pian niin kiimaiseksi, että priimapaikalta tilannetta seuraavalla DJ:llä menee vaihdossa pasmat sekaisin.  Arsenaaliin lisätään shottilasi täynnä keltaisesta nestettä ja Dimitrios kiskotaan ylös lavalle ja polvilleen.  Yksi naisista asettaa drinkin runsaiden rintojensa väliin ja painaa povensa Dimin naamaan, toinen vetää kokenein ottein vyön irti Dimin housuista ja alkaa piiskaamaan sillä tahtia.  Dimi paneutuu puuhaansa asiaankuuluvalla asenteella ja ryystää, nuolee ja käpälöi minkä kerkiää.  Toimituksen jälkeen toppaus laajenee 50.000 rupialla ja bileet jatkuvat.  Lentoemon urasta haaveileva Kiki huokaa ja räpyttelee minulle silmiään: “Jakartassa on niin tylsää.  Pääsisipä joskus taas Singaporeen…”

Aamulla lähden takaisin lentokentälle.  Liikennevaloissa katusoittaja rämpyttää hajoamispisteessä olevan kitaraa ja laulaa haikeasti.  Ensi viikolla uudestaan.

Indolaporan Satu: Selamat di Jakarta

jpatokalLeave a comment

Back in the warm, humid, clove-scented embrace of the Daerah Khusus Ibukota (Region Special Mothercity), Jakarta. The first time I came here back in 2003, I thought it was a terrible hellhole, but after sticking around for the better part of a year in 2005-2006 I’ve ferreted out enough of its well-hidden charms and learned to avoid most of its pitfalls well enough that I was actually somewhat looking forward to this job, which will see me spend most of Nov-Dec in Indonesia.

Not that much has changed while I was away, although they’ve completed a few new shopping malls and a lot more busway lines. Pac-Man no longer runs above the desks of Imigrasi at the airport, alas, as they’ve finally replaced the LCD scrollers with flat-panel TVs, but the bloated bureaucracy of arrival processing hasn’t changed at all — the on-arrival visas of a 777-load of foreigners were being processed by one (1) Imigrasi guy, with four (4) police officers quite literally standing behind his shoulder in the booth. Next to him, a handy sign informed that certain ranges of US$100 bills would not be accepted for visa payments until, and I quote, “we have notifiaction from our head”, which I think just encapsulates the experience perfectly: one single word, and they’ve managed to squeeze “notification”, “fiction” and “biatch” in there.

The ride from the airport is a bit more pleasant now that most of the boxy old Nissan Cedrics used by hotel taxi monopolist Silver Bird have now been replaced with plush pitch black Mercedeses. Oddly, though, the price hasn’t gone up at all, so the Gini coefficient strikes you harder than ever when slums and beggars glide past your tinted window as you recline on a leather seat that smells of money and ponder whether to tip your driver 5 or 10 cents for your $3 ride.

Getting used to Indonesian money again is taking a while. At 9400 rupiah to the US dollar, the rupiah being one of the few currencies that has managed to depreciate faster than the greenback, it takes tens of thousands to buy lunch and millions for a hotel room. (I still remember my surprise the first time I went to an Indonesian ATM and was informed that my remaining account balance was north of 100 billion, and even now I feel like a snob when I ask the foreign exchange counter at the airport for a million rupes — just over $100, that is.) I picked up a prepaid SIM card and figured that the Rp.12000 preloaded onto it ought to last a while, but a few international SMS later that was down to half and I realized that I had started off with the grand total of $1.25.

A short break always helps you spot new things even in places you thought you knew well. I’ve always associated the smell of Jakarta with the funky mix of low-octane exhaust, burning garbage and sewage outside, but this time, I realized that for us white-collar guys, the real smell of the Jakarta is aerosol air purifier. Every single elevator and meeting room in the city appears to have a little box mounted on the wall, practically always the same model made by Initial, whose job is to squirt a dash of scent every few minutes. It’s a fairly audible squirt too, seemingly always perfectly timed to punctuate awkward silences in conversation, like little sweet-smelling farts.

Another of Jakarta’s many little weirdnesses is how many women (and the occasional guy) are coiffed out with elaborate hairstyles that, in the rest of the world, went out of style in the 1920s: one of the lounge ladies at the hotel has a bob of such surreally symmetric perfection that a friend of mine suspects it’s a wig. With service industry wages averaging around US$60 a month, department stores are so terminally overstaffed that any customer (particularly a two-meter blonde alien) draws a crowd of half a dozen curious, perfectly made up and more often than not stunningly attractive saleswomen staring at every move you make.  Not that I’d usually complain, mind you, but it’s a little distracting if you’re in the market for a new pair of underwear.

On the second day back at work, one of the client’s guys came up and told me there was a fire drill. There was no alarm, I protested, but I’d forgotten this was Indonesia — he’d been tipped off by the security guys that there would be a fire drill. So we moseyed down with our laptops and were already outside in a good position to watch the show by the time the bells started ringing, a window on the 8th floor opened, and and an orange smoke flare was set off. On the balcony of the neighboring building, somebody tried to aim a jet of water at it, only to discover that streams of water aren’t very good at going around corners. A few minutes later, a fire truck showed up, raised up its crane and to loud cheers started spraying towards the smoke — only problem was, the water pressure wasn’t even close to enough to reach it. After another ten minutes of fiddling, they managed to up the pressure and finally hit the smoke, and rescue squad commandos started rappeling down from the 23rd floor, hoisting down either brave volunteers or customers who hadn’t paid the bills. The final cherry on the cake was extinguisher practice, with office ladies in tudung veils charging at flaming barrels of oil. All in a day’s work…  but I’ll keep a closer eye on the emergency exit routes in Indonesian buildings from now on.